Ero ihmisestä, jota rakasti joskus eniten maailmassa

On avattava ovia, on suljettava niitä.
On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava hengittää.
On lähdettävä kotoaan näin:
On suljettava keittiön ikkuna kiinni.
On tarkastettava, etteivät hellan levyt jääneet päälle.
On hengitettävä.
On nostettava olohuoneen lattialle tipahtanut bussilippu.
On käytävä makuuhuoneessa, mistä tarpeeton parisänky on kannettu muuttoautoon.
On nähtävä, että lattialla, poiskannetun sängyn alla, on kissan verta.
On muistettava hengittää.
On sammutettava valo. On suljettava ovi.

-Pirkko Saisio: Punainen erokirja.

Näinä päivinä on kulunut 13 vuotta aikaa siitä, kun erosin 15 vuoden suhteesta ja silloin 10-vuotiaan poikani isästä. Kun päätös erosta oli tehty, meistä tuli entistä paremmat kaverit ja välit paranivat huomattavasti. Yhdessä, poikamme oli touhussa mukana, pakattiin miehen tavaroita, koska hän muutti pois omakotitalostamme. Siinä samassa pakkaushetkessä oli tsunami Thaimaassa ja siellä satoja suomalaisiakin kuolleena, yksin jäämisen pelkoa, tavaroiden jakoa ja kaikki nämä surut menivät siinä samoilla itkuilla.

Joskus vuosia tuon ajan jälkeen poikamme oli sanonut isälleen, että päivä jolloin hän kertoi muuttavansa pois kotoa ja kävi näyttämässä uuden asuntonsa, oli poikamme elämän paskin päivä. Noh, niitä ehkä tullut myöhemmin muutama lisääkin. Toivottavasti huippuhienoja, iloisia päiviä on kuitenkin paljon enemmän. Ja että muistona meidän yhteisestä perhe-elämästä olisi ne hauskat yhteiset lautapelihetket, ensimmäisen koiran hankinta, matkat Rukalle ja se mukava arkielämä tiistai-iltaisin, kun tehtiin ruokaa ja harrastusten jälkeen porukalla istuttiin sohvalla ja katsottiin telkkaria, perhe-elämän hyvät hetket ja lämpö.

En osaa edes oikein kuvitella eroa, johon liittyy katkeruus, lapsen huoltajuusriidat tai omaisuusriidat, kuinka uuvuttavaa ja voimia syövää se on. Jokainen ero on täysin oma show eri päänäyttelijöillä. Ei itsellänikään aina välttämättä ole hyviä hetkiä ollut, tai positiivisia ajatuksia ex-kumppaniin, mutta pääasiallisena tahtotilana olen kuitenkin aina halunnut pitää sen, että kyseinen henkilö, keneen ne ajatukset sillä hetkellä kohdistuvat tai jonka tekoja mietin, on kuitenkin lapseni isä sekä henkilö jota olen joskus rakastanut eniten maailmassa. Vaikka se voimakas rakkaus on kuollut, tulee kuitenkin ajatella että lapseni isänä, sekä lapselleni ja myös itselleni, hän on aina osa elämääni la onneksi tuo tunne voittaa negatiivisuuden ja on voittanut puolin ja toisin.

Kielteisiä tunteita ei kuitenkaan mielessä pidä kieltää “en saa ajatella näin”. Saa ajatella ja tuntea, mutta on tärkeää ettei niihin tunteisiin jää asumaan vaan yrittää löytää jotakin positiivista ajateltavaa, hyvää mitä oli. Samoin jos lapsi/lapset haluaa puhua jostakin erossa tai ex-kumppaneissa häntä vaivaavasta negatiivisesta jutusta, pitää antaa hetki keskustelulle, mielipiteille ja jutella ne tunteet avoimesti läpi. Kielteisten tunteiden ja ajatusten kieltäminen ei vie omaa elämääsi yhtään eteenpäin. Nekin kuuluvat elämään.

Hyvää on tullut paljon lisää eromme jälkeen eli perheemme on kasvanut koska lapseni isän nykyinen avovaimo on nykyisin  kaveri kanssani. Porukalla olimme vuosi sitten joulunakin heillä syömässä, pääsiäisenä yhdessä kaikki särällä ja joskus käyn avovaimon kanssa tallilla hänen ponia hoitamassa. Meidän perhe on kasvanut kuin italialainen perhe, suuremmaksi. Tällainen lienee aika harvinaista, mutta asenne ratkaisee tässäkin paljon. Kaikkien perheeseen kuuluvien asenne yhteiseen hyvään.

Kun olin sairaalassa kuntoutusosastolla eräänä iltana tv:tä katsomassa, Emmerdalea, kuten osaston miehet (valtaosa osaston potilaista oli miehiä) siellä aina katsoivat, tuli lapseni isä käymään. Hän toi minulle täytekakkua sekä domino-keksejä tullessaan, avovaimonsa, joka vietti syntymäpäiviä silloin, lähettämänä. Juteltiin ja söin herkut pois ja hänen lähtönsä jälkeen osaston miehet kyselivät, että kuka hän oli. Kerroin, että lapseni isä josta olen eronnut n. 10 vuotta sitten ja hän toi minulle avovaimonsa lähettämänä kakkua ja keksejä. ”Älä valehtele, ei tuollaista tapahdu todellisessa elämässä” kuului miesten kommentit. Niin, heidän mielipide on varmasti yleisin tilanne erojen jälkeen perheissä. Meillä onneksi mennyt toisin.

Koen hyvät välit myös erittäin tärkeiksi siksi, että meillä on vain 1 lapsi, jolla ei ole turvaa sisaruksista vain ainoastaan me vanhemmat. Jos riitelisimme, tuntisiko lapsemme, että hänellä ei ole oikein meitäkään, koska hänen pitäisi aina valita puoli, kumman puolella hän kulloinkin on, mitä hän voi puhua toiselle, mitä pitää kätkeä toiselta, ja lapsemme olisikin täysin yksin. Kolari-iltanakin ex-mieheni lähti poikamme kanssa sairaalaan Helsinkiin, jonne minut oli helikopterilla lennätetty. Tukena silloinkin. Ja iso kiitos hänen nykyiselle avovaimolle, tästä yhteydenpito/tuki mahdollisuudesta.

Lapsen takia ei kuitenkaan mielestäni pidä jäädä suhteeseen, jos suuri rakkaus ja parisuhde on kuollut. Jokaisen tulee elää omaa elämää eikä uhrautua –ei lapsen eikä kenenkään vuoksi. Meillä jokaisella on yksi elämä suurella sydämellä ja sielulla elettäväksi.

Onneksi nyt ei ole 13 vuoden takaiset päivät vaan nyt on elämässä paljon iloa ja hyvää tunnetta.

Mutta kaikki on opettanut jotakin, myös nuo surun päivät. Ja siksi onkin tästä päivästä onnellinen.

Eli silloin kun kaikki tuntuu toivottamalle, ota päivä kerrallaan.
Jos päivä on liikaa, ota tunti kerrallaan.
Jos tunti on liikaa, ota minuutti kerrallaan.

Jos päiväsi ei ole onnellinen tänään, toivon onnellisia minuutteja kuitenkin Sinulle

Poikani Kalle on lukenut tämän tarinan ja hyväksyi sen ennen julkaisua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *